Krapin pajassa nähdään Viimeinen valssi (The Last Waltz) konsertti-illat vappuna 2026. Pajan isännälle ja muusikolle Altti Uhleniukselle tämä konsertti on erityinen. Hän on haaveillut sen toteuttamisesta jo vuosikymmeniä. Alla Altti kertoo, miksi näin on? Ja mikä on Last Waltz?
Mikä ihmeen The Band – Last Waltz?
The Last Waltz on The Band -yhtyeen yhdysvaltalaisena kiitospäivänä, 25. marraskuuta 1976, Winterland Ballroomissa San Franciscossa pitämän rockkonsertin taltioitu dokumenttielokuva. Itse esiintyminen kantoi nimeä The Last Waltz. Nimitys ”Viimeinen valssi” viittaa konsertin ennakkomaineeseen The Bandin kiertueuran sen hetkisenä loppuna.
Konsertissa The Bandin kanssa soitti useita vierailevia tähtiä kuten Paul Butterfield, Eric Clapton, Neil Diamond, Bob Dylan, Emmylou Harris, Ronnie Hawkins, Dr. John, Joni Mitchell, Van Morrison, Ringo Starr, Muddy Waters, Ronnie Wood, Bobby Charles ja Neil Young. Elokuvan ohjasi Martin Scorsese.
The New York Timesin kriitikot valitsivat The Last Waltzin vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa. No en tiedä ,mitkä ovat ne 999 muuta elokuvaa, jotka N.Y. times kriitikot on valinneet, sitä pitää kysyä isäni pikku serkulta Timo Malmilta, joka Ilta-Sanomissa dokumenttielokuvasta kirjoitti:
”Kuvaajat ovat tallentaneet dokumentin rauhallisella, kikkailemattomalla tavalla. Myös haastattelut on toteutettu harkiten ja osana kokonaisuutta. The Last Waltz henkii rockin 1960-luvun ja 1970-luvun alun huippukautta. Scorsesen seitsentuntisesta konsertista kokoama dokumentti on kuin rockin erään aikakauden elokuvallinen joutsenlaulu.”
”Älkää peljästykö”, sanottiin aikoinaan – Krapin Pajan Viimeinen valssi ei tule kestämään seitsemää tuntia, vaikka itselläni ei olisi mitään sitä vastaan, mutta ymmärrän, että tänä kiivasrytmisenä aikakautena, ihmiset saattaisivat pitää seitsemän tunnin konserttia jo vapaudenriistona, olemme siis armollisia siinä. Mutta mikään lyhyt pyrähdys ei ole tämä meidänkään, mutta rajansa kaikella.
Mutta miksi itse, olen niin innoissani tästä tulevasta vappukonsertistammme?
En muista sitä iltaa 80-90 luvun taitteessa, oliko talvi, kevät, kesä tai syksy, mutta ilta se oli, kun TV näytti The Woodstock-elokuvan. Rakas Äitini, jos TV:stä tuli jotain musiikkiin liittyvää illalla, niin hän antoi pikkupojan valvoa. Ja kun täytin 10 vuotta, sain vihdoin oman sähkökitaran, Vester Stage series-stratokopion ja maailma näytti kirkkaalta. Se kirkastui lisää, kun 1987 vähän ennen syntymäpäiviäni TV näytti elokuvan Jimi Hendrix at Monterey 67. Ajatella, siitä oli silloin kulunut vain 20 vuotta. Nyt jälkeenpäin tajuan, että homma oli jo silloin selvä, minusta tulee muusikko, soittaja, pelimanni ja esiintyjä. On kuitenkin sanottava, että noin aikaisessa vaiheessa päätetty urasuuntaus kohti tivolihommia, oli ”hieman” kohtalokasta, esimerkiksi koulunkäynnille. Pari muutakin pientä probleemaa se matkan varrelle muodosti, mutta sehän oli elämää se, ja sitä tässä on eletty.
No niin, siis se Woodstock-elokuva, se esitteli nuorelle pojalle, Alvin Leen ja Ten year afterin, Crosby, Stills, Nash & Youngin, Joe Cockerin, Santanan ( joka muuten oli äitini suuri suosikki ), Jefferson airplanen, hippihommia, huumehommia, sekoilua, mutaa, pihalla olevia äitini ikäisiä nuoria, jotka elivät elämänsä kesää.
Jimi Hendrixin lisäksi, kaksi muuta, hyvinkin erillaista artistia, tekivät elokuvassa suuren vaikutuksen minuun ja koko elämän kestävän diggauksen. The Who ja The Band.
Toinen puhutteli huligaani-puoltani (The Who) ja toinen (The Band) sitä, mitä pidin täydellisenä orkesterina ja pidän vieläkin. Laulava rumpali, hyvät stemmat, loistavat biisit, kahjo urkuri, persoonallinen kitaristi ja kova basisti/laulaja, puhumattakaan pianistista, joka hyppäsi välillä rumpuihin. That´s what I call ”Hyvä Meininki”
Sitten vuosia myöhemmin pääsin näkemään The Band – Last Waltz elokuvan. Olin jo soittanut eri orkestereissa teinistä saakka ja suurin piirtein noihin aikoihin Järvenpään elokuvakerho näytti kyseisen leffan Studio 123:ssa Järvenpään Puisto Bluesin aikaan.
Muistan kun Rick Danko isolla kankaalla lauloi ”It Makes No Difference” ja siinä;
”These old love letters
Well, I just can’t keep
Cause, like the gambler says
Read ’em and weep”
Ja kun just olin kokenut ensi-ihastukset, suudelmat ja niin edelleen, olin sopivaa maaperää juuri tuollaiselle lyriikalle. Muistan, että elokuva esitteli minulle myös Neil Youngin ja Eric Claptonin, josta lähti ihan toiset kierrokset ja musakuuntelut.
Niin lujaa meikäläiseen iski Last Waltz, että en pystynyt täysipainoisesti elämään ja omaksumaan oman aikani soundtrackia; Nirvanaa,Soundgardenia, Pulpia, Vervea, Oasisista, Metallicaa ja sun muita.
Ja kun olimme 2000-luvun alussa The Sentimetersin kanssa keikoilla, kyllästymiseen saakka lässytin The Band juttuja, niin että laulajamme Johanna Försti totesi: ” Nyt Altti s..tana, ala kuuntelee jotain muuta musaa ja äkkiä!”
No toki kuuntelen ja olen aina kuunnellut musiikkia hyvinkin laajasti Abbasta Zappaan, lattarista splättäriin, jatsista Ratsiaan. Nuorena siinä missä The Who diggailuissani, pidin Guns´n´Rosesia vähän leiminä rock´n´roll hommana, vaikutti The Band diggailuni siihen, että Steely Dan ja Toto ei räjäyttänyt tajuntaani. Onneksi aika on armollinen ja huuhtoo turhat esteet pois ja voin vapautuneesti nykyään digata kaikesta edellä mainituista täysin rinnoin, unohtamatta että välillä se huonokin voi tuntua juuri oikealta ja hyvältä.
Mikä nyt hyvää, mikä huonoa. Matti Nykäsen Yllätysten yö levy myi 25000 kappaletta. En kyllä tiedä mihin ne levyt meni, kun laajassa tuttavapiirissäni kukaan ei ole tunnustanut omistavansa sitä. Itse omistin Eddie Edwardsin Mäkikotka-sinkun.
Mutta palatakseni asiaan, olen aina halunnut tavata The Bandin laulujen hahmoista Fannyn, hullun Chesterin, Paholaisen ja Carmenin, tietää mihin katos Ophelia, kuinka tiukka mimmi oli Bessie ja samaistua Virgil Cainin tuntemuksiin. Ainoa juttu, jota en halua kokea, on kitaristi Robbie Robertsonin ramppikuume, josta hän teki kouriintuntuvan laulun.
The Bandin lyriikat on amerikkalaista tarinankerrontaa, hahmoja, myyttejä ja legendoja pullollaan. Sen takia vertaan The Bandia monesti Eppu Normaaliin, samalla lailla Eput kuvastaa meidän tarinankerronnan parempaa puolta ja ovat kieltämättä yhtä oudon erikoisia.Kun vuonna 1996, kun The Band saapui Suomeen Järvenpäähän, Puisto Bluesiin, minun syntymäkaupunkiini, jossa esi-isäni ja äitini olivat seitsemän polvea jo kyntäneet Tuusulanjärven mudassa, oli se tapahtuma ja keikka jonka muistan koko ikäni.Sen jälkeen kaikki ne keikat, konsertit ja esiintymiset, jota olen nähnyt tai jopa itse soittanut, ovat olleet pelkkää plussaa. Suoraa tai epäsuoraa jatkumoa.
1995 oli Nevö Foget Suomelle.
1996 oli minulle se vuosi, josta homma minun osalta alkoi ja jatkuu näihin päiviin saakka ja toivottavasti vielä eteenpäinkin.
The Band – Last Waltz ja vuosi 1996 ja nyt vappu 2026, Nevö Foget.
Terveisin Altti
Viimeinen valssi, vappukonsertit Krapin pajassa to 30.4. klo 21 & pe 1.5. klo 20.
Liput ennakkoon;
https://kauppa.krapinpaja.fi/category/pajan-klubit
